Julkaistu lyhennettynä Etelä-Suomen Sanomissa 11.2.2016
Eriarvoisuuden lisääntyminen ei näytä kiinnostavan Lahden kaupungin päättäjiä. Kaupungissa, jonka rakenteellinen työttömyys on isojen kaupunkien joukossa Suomen suurinta, tehdään hyvinvointipolitiikan sijaan köyhyyspolitiikkaa, jonka tuloksena syntyy kosmeettisten säästöjen lisäksi pitkäaikaisia eriarvoisuudesta johtuvia kustannuksia – kustannuksia, joiden euromäärän arvioidaan olevan Suomessa tänä päivänä jo ikääntymisestä johtuvien kulujen kokoluokkaa.
Esimerkkinä edellä mainitusta Lahden kaupungin harjoittamasta köyhyyspolitiikasta on sivistyslautakunnan tekemä päätös rajoittaa lahtelaisten perheiden oikeutta varhaiskasvatukseen. Tällä päätöksellä lautakunta, SDP:n ja Vasemmistoliiton vastustuksesta huolimatta, sivuutti pitkän aikavälin talousnäkökulman sekä lisäsi varhaiskasvatusta selvästi kalliimpien korjaavien palvelujen tarvetta.
Varhaiskasvatus mielletään usein pelkästään kasvatusalaan kuuluvaksi aiheeksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on päivähoitoon liittyvä keskustelu, jossa haetaan vastauksia sille, onko lapsen oikea paikka kotona vai päiväkodissa. Tämä keskustelu jättää alleen usein sen tosiasian, että varhaiskasvatus on keskeinen ja yksi kustannustehokkaimmista sosiaalipolitiikan työvälineistä. Onhan esimerkiksi taloustieteen Nobelilla palkittu James Heckman laskenut, että yksi varhaiskasvatukseen sijoitettu euro maksaa itsensä seitsemän kertaisena takaisin yhteiskunnalle tulevaisuudessa.
Heckmanin laskelmien lisäksi varhaiskasvatuksen merkitystä sosiaalipolitiikan välineenä ja esimerkiksi terveyserojen tasaajana korostaa lukuisten tutkimustulosten lisäksi EU:n komission tiedonanto (17.2.2011), jossa todetaan, että varhaiskasvatus kestävänä investointina pienentää muun muassa koulunkäynnin keskeyttämisriskiä ja sillä on vaikutuksia, joita ei ole mahdollista saada aikaan myöhemmin toteutettavilla toimenpiteillä. Tästä näkökulmasta varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen näyttäytyy huonona päätöksenä, jossa lyhytaikaisten ja epävarmojen säästöjen sijaan tuotetaan muun muassa jatkuvia muutoksia päiväkotien lapsiryhmiin, ihmisten leimaamista ja byrokratiakustannusten kasvua.
Nyt on jo varmaankin selvää, että kaupungin päättäjät rajatessaan lahtelaisten lapsiperheiden varhaiskasvatusoikeutta sosiaalisen aseman perusteella, eivät huomioineet päätöksenteossa ja sen valmistelussa aiheesta tehtyjä lukuisia selvityksiä ja tutkimuksia. Tämän lisäksi lautakunta teki varhaiskasvatusoikeuden rajaamisesta varapuheenjohtajansa sanoin “asenteellisen kannanoton”, sen sijaan, että se olisi lähtenyt selvittämään päätöksensä kuntalaisvaikutuksia tai edes taloudellisia vaikutuksia kaupungille. Tästä herääkin kysymys, että mistä lähtien lahtelaisen poliittisen päätöksenteon ohjenuorana on ollut kuntalaisten holhoaminen heidän hyvinvointinsa edistämisen sijaan?
Kun joulukuussa 2015 Suomen UNICEF:n pääsihteeri Marja-Riitta Ketola ja asiantuntija Ira Custódio luovuttivat Lahden kaupunginjohtajalle Lapsiystävällinen kunta -tunnustuksen, kiittivät he häntä erityisesti siitä, että Lahdessa on kehitetty malli lapsivaikutusten arviointiin. Kun tätä kiitosta peilataan lautakunnan nykyiseen toimintaan helmikuussa 2016 alkaa hiipimään mieleen se ajatus, että pitäisikö UNICEF:n myöntämä tunnustus palauttaa antajalleen.
Tunnustuksen palauttamisen sijaan on varmaankin tärkeämpää, että me alkaisimme miettiä, mitä nykyiselle eriarvoisuutta lisäävälle päätöksenteolle voisimme tehdä? Nykyinen hallituskin on joutunut pyörtämään päätöksiään, kun riittävän iso joukko kansalaisia on aktivoitunut vastustamaan sen tekemiä päätöksiä. Näytetään me lahtelaiset nyt yhdessä, että haluamme asua kaupungissa joka kunnioittaa kaikkien oikeutta hyvinvointiin emmekä hyväksy nykyistä päätöksentekotapaa, jossa kuntalaisvaikutusten arvioinnille ei ole sijaa.
Sami Metsäranta
Lahden Vihreät ry:n puheenjohtaja
Sivistyslautakunnan jäsen 2013–2015